Resilienssi on eräänlaista sitkeyttä ja sisua selvitä vastoinkäymisistä

Viimeisten viikkojen aikana koronakriisi on tuonut paljon huolta arkeen. Olenkin toistamiseen päätynyt miettimään resilienssiä, kuinka selviytyä tästä kaikesta stressistä ja huolesta. Resilienssihän on lyhykäisesti sanottuna kykyä sopeutua muutoksiin. Sitä, miten selviydymme vastoinkäymisistä ja traumaattisista kokemuksista, kuinka paljon meistä löytyy joustoa yllättävissä tilanteissa. Niin yksittäiset ihmiset, kuin organisaatiot ja yhteiskunta tarvitsevat toipumiseen ja selviytymiseen resilienssiä.

Resilienssi on eräänlaista sitkeyttä ja sisua. Emme jää tuleen makaamaan, vaan nousemme ylös fenix-linnun tavoin tuhkasta. Se kuinka resilienttejä olemme, määräytyy osittain jo geneettisesti, mutta omaa resilienssiään voi vahvistaa ja kehittää läpi elämän elämäntapahtumien myötä. Myös ympäristötekijöillä on suuri merkitys resilienssin kehittymisessä. Meillä jokaisella on yksilöllinen pohja, miltä lähdemme omaa resilienssiämme kehittämään.


Elämän myötä itselleni on jo kehittynyt kohtuullinen määrä resilienssiä ja se on vahvistunut kamppailessani elämän mukanaan tuomien solmukohtien kanssa. Ollessani työpaikalla useita vuosia kestäneen henkisen väkivallan, työpaikkakiusaaminen, kohteena pyrin enemmän tai vähemmän tietoisesti vahvistamaan omaa resilienssiäni monin eri tavoin. Kaivoin mm. esiin kaiken mahdollisen aiheeseen liittyvän materiaalin. Halusin ymmärtää, mitä tapahtuu. Tämä aiheeseen perehtyminen auttoi näkemään työpaikalla ilmenevän henkisen väkivallan laajemmin, auttoi tunnistamaan siihen liittyviä lainalaisuuksia ja ihmisten toimintatapoja. Asetti sen laajempiin mittapuihin. Se auttoi myös ymmärtämään iteäni, helpotti vihan, häpeän ja hädän tunteita. Opetti myötätuntoa itseäni kohtaan. Ja kaikki tämä vahvisti resilienssiäni. Myös kirjoittaminen, eräänlainen sisäinen vuoropuhelu itsensä kanssa, lisäsi ymmärrystä ja toimi vahvistavana tekijänä.

Mutta toisaalta vaikka ihminen olisi varustettu kuinka vahvalla resilienssillä tahansa, voi kuitenkin jossain vaiheessa tulla tilanne, jolloin taakka käy liian raskaaksi, ja kamelin selkä katkeaa. Silloin voi olla vaikeaa nousta ylös itse, eikä tarvitsekaan. Apua voi saada perheeltä, ystäviltä, terapiasta, vertaistuesta, luonnosta, kaikista voimaannuttavista ja vahvistavista kokemuksista. Myös sen muistaminen, miten on selviytynyt aiemmista vaikeista tilanteista auttaa selviytymään, antaa toivoa ja kasvattaa resilienssiä.

Myös työpaikat ja erilaiset organisaatiot tarvitsevat nyt koronaepidemian aikana paljon resilienssiä. Jos systeemi on jo ennakkoon valmistautunut kohtaamaan erilaisia kriisejä, on siitä varmasti hyötyä tälläkin hetkellä, kun on löydettävä uusia työn tekemisen tapoja ja keinoja selviytyä kriisistä. Mitä toimivampi organisaatio ja mitä enemmän luottamusta ja myötätunnon voimaa organisaatio omasi jo ennen kriisin alkua, sitä enemmän siitä löytyy luovuutta ja keinoja kriisin kanssa elämiseen ja myös huolenpitämiseen työyhteisön jäsenistä. Sitä resilientimmin, luottavaisemmin työyhteisössä voi elää ajatus, että me selviämme tästä.

Moni yritys on kuitenkin jo nyt ollut pakotettu laittamaan lapun luukulle. Suuri määrä työntekijöitä on joutunut lomautetuiksi tai työttömiksi. Siellä, missä se on mahdollista, työ on siirtynyt toimistoista ja kateederien takaa kotisohvalle ja keittiön pöydän ääreen. Etätöihin siirtyminen on voinut olla myös suuri helpotus silloin, kun kohtaa työpaikalla henkistä väkivaltaa. Etätyön avulla on ainakin jossain määrin mahdollista välttää lähikontaktia kiusaajaan, saada etäisyyttä ja hengähtää, kerätä voimia ja palautua. Ehkä etätöistä voi löytyä sellaisia uusia työntekemisen tapoja, joita voi koronakriisin jälkeen hyödyntää pysyvämminkin omassa työssään niin, että työn tekemisen turvallisuus kasvaa.

Korona epidemia on ollut valtava shokki koko yhteiskunnan tasolla. Demokraattiset järjestelmät ovat kovalla koetuksella, miten tasapainoilla ihmishenkien suojelun, talouden ja yksilönvapauden paineissa. Sodan jälkeen ei ole ollut vastaavaa tilannetta, jonka opetuksia voisi nyt hyödyntää. Ollaan uuden edessä. Koronakriisi koettelee kovimmin niitä, joilla on jo valmiiksi heikoimmat mahdollisuudet kriisistä selviytymiseen. Yhteiskunnallisen epätasa-arvon pelätäänkin lisääntyvän kriisin myötä 90-luvun laman tavoin. Tuolloin monet pienyrittäjät päätyivät suureen taloudelliseen ahdinkoon, mikä heijastui itsemurhiin asti. Kokonaisesta sukupolvesta puhutaan lamanlapsina, mikä tänä päivänä näkyy suurena nuorten syrjäytymisen joukkona. Toivon kuitenkin, että olemme oppineet jotain 90-luvun lamasta ja yhteiskunnasta löytyy resilienssiä toipua tästä suunnattomasta kriisistä niin ettei millekkään ryhmälle syntyisi ylitsepääsemättömiä vaikeuksia.

Toivon niiden solidaarisuuden ja myötätunnon siementen kasvavan ja kukoistavan niin yksilöiden, työyhteisöjen kuin yhteiskunnankin tasolla, mitä nyt jo näkyy koronakriisin synnyttämänä. Oppisimme pitämään huolta toisistamme ja olemaan ihmisiä toisillemme.

Tuisku