Kohti eheyttä

Kolme vuotta sitten poistuin työpaikastani viimeisen kerran. Sen jälkeen en ole käynyt kertaakaan siinä kaupunginosassa, missä työpaikkani sijaitsi. En ole pystynyt. Liikaa liian tiiviitä ja liian intensiivisiä tunteita. En ole uskaltanut kohdata näitä tunteita. Myös liikaa pelkoa siitä, että kohtaan jonkun entiseen työyhteisöön kuuluvistani, kohtaan kiusaajani tai häilyviä sivusta seuraajia. En niinkään pelkää heitä, vaan pelkään omaa reaktiotani. Pelkään sitä, mitä tunteita joudun mahdollisesti kestämään kohdatessamme. Kestänkö nämä tunteet, kestänkö tunteen laukaisemat keholliset reaktiot? Palaako kaikki ulkopuolisuus, häpeä, raivo, toivottomuus, palaako se kaikki kuin eilinen päivä? Pystynkö hengittämään?

Tänään kuitenkin palasin Malmille. Matkustin samalla lähijunalla, kuin aina töihinkin mennessäni. Jo asemalla junaa odottaessani tunsin, kuinka kehoni valmistautuu johonkin ehdollistuneeseen polkuun. Hengitys muuttuu pinnalliseksi ja katkonaiseksi. Kehon valtaa jonkinlainen voimattomuus, mikä tuntuu jalkojen huteruutena. Sydän käy rauhattomaksi. Varaudun vaaraan. Sympaattinen hermosto aktivoituu taistele, pakene, jähmety tilaan. Stressihormonitaso nousee.

Istun junan penkille. Kuuntelen tunnetta, kuuntelen itseäni. Aivoni ovat opitulla pelon polulla. Tämä matka on kuitenkin turvallinen. Menen tapaamaan ystävää. On korkea aika aloittaa siedättyminen, pois oppiminen traumaattisesta ehdollistumisesta. Olen ylpeä itsestäni, kun viimein uskallan ottaa tämän askeleen. Sanon itselleni, että nyt minua pelottaa, mutta ei ole mitään hätää. Olen turvassa. Hengitän syvää palleahengitystä ja kuuntelen, kuinka ilma kulkee sisään ja ulos. Lasken alas jännityksestä nousseet hartiani ja rentoutan kasvoni. Kun saavun Malmille, niin oloni on jo hivenen rauhoittuneempi. En kuitenkaan vaadi liikaa itseltäni. Teen sen, mihin pystyn.

Jatkan rauhallista, tietoista hengittämistä noustessani portaat asemasillalle ja kävellessäni tapaamaan ystävääni. Minun ei tarvitse tehdä tätä yksin. Vaikka meillä on innostava ja lämmin lounastapaaminen, joudun kuitenkin koko ajan kuuntelemaan kehoani ja mieltäni. Sammuttelemaan sieltä nousevia tulipaloja. Tapaaminen on ohi ja kävelen taas asemalle. Pois lähteminen tuntuu helpommalta kuin saapuminen. Kiitän itseäni siitä, että uskalsin tehdä tämän matkan.

Kun on joutunut työpaikalla henkisen väkivallan kohteeksi, niin toipuminen siitä on pitkä prosessi. Itselläni tätä prosessia vaikeuttaa se, että työyhteisössä ei pystytty asiaa kohtaamaan ja selvittämään, vaan se jäi minun kannettavakseni tuhansine kysymyksineen. Miten paljon helpompaa nyt olisikaan, jos olisimme voineet kohdata asian yhdessä. Todeta yhdessä, että olemme ihmisiä, tällaista tapahtuu. Opittu ja kasvettu yhdessä.

Nyt suru tästä alkaa jo hellittää ja tapahtuma alkaa integroitua osaksi elämänhistoriaani. Ja vaikka olen jo kulkenut pitkän matkan, niin matkaa on vielä kuljettavana. Tänään olen taas ottanut yhden tärkeän askeleen matkallani toipumisen tiellä. Olen saanut yhden hyvän muiston raskaiden muistojen päälle.

Kiitos ystävä Nollatoleranssi ry:stä, että minun ei tarvinnut tehdä tätä matkaa yksin.

Tuisku