Kivinen tie kulkea

Oma tarinani on vain yksi niistä yli sadastatuhannesta tarinasta, jotka kertovat epäasiallisesta kohtelusta ja henkisestä väkivallasta työpaikalla. 

Sairastuin fyysisesti pian sen jälkeen, kun olin saanut unelmatyön työpaikasta, johon olin pitkään toivonut pääseväni. Työni oli osittain fyysistä, enkä enää suoriutunut tehtävistäni niin nopeasti ja näppärästi kuin "terveet" kollegani. Heitä se ei tuntunut häiritsevän, mutta esimieheni aloitti säälimättömän painostuksen, joka loppui vasta irtisanoutumiseeni.

Näin sen ei kuuluisi mennä. Kenenkään ei pitäisi joutua tilanteeseen, jossa irtisanoutuminen on ainoa keino päästä eroon henkisen väkivallan tekijästä. Vietämme suuren osan valveillaoloajastamme työpaikalla ja mikäli tuo aika on täynnä nieltyjä kyyneleitä, huonommuuden tunnetta ja yksinäisyyttä, käy elämä aika raskaaksi.

Tuo yllä kuvaamani elämäni ajanjakso oli suoraan sanottuna pelkkää kärsimystä. Kovien fyysisten kipujen lisäksi henkinen hyvinvointini mureni päivä päivältä. Työajan yritin sinnitellä, että en näyttäisi kipujani, en fyysistä enkä henkistä kipua. Tuntui, että nieleskelin litroittain kyyneleitä, joiden annoin tulla ulos työvuoron loputtua.

Tuntui, että olin hyvin yksin tuossa tilanteessa. Työterveyshuollosta en oikein apua saanut ja esimieheni vaati minulle lähetettä psykologille, kun yritin asiaa tuoda esiin. Psykologille sain toki purkaa mieltäni, mutta se ei poistanut ongelmaa, joka myös psykologin mielestä oli olemassa - esimieheni käytös minua kohtaan. Työsuojeluorganisaatio ei ottanut asiaa hoitaakseen, sillä valitettavasti suuressa organisaatiossa pyörät pyörivät kankeasti ja hitaasti. Työtoverit halusivat "ulkoistaa" itsensä asiasta. He eivät uskaltaneet puolustaa minua ja kertoa totuutta, kun sitä heiltä kysyttiin. Kaikki kuitenkin tiesivät, kuinka minua kohdeltiin. Useat olivat joutuneet näkemään ja kuulemaan osakseni saamaani nöyryytystä ja ilkeyttä.

Millaista tukea olisin kaivannut tuolloin? Neuvoja ja tukea, erityisesti vertaistukea. Olisin tarvinnut tietoa siitä, miten tilanteessani olisi pitänyt edetä. Kuka olisi voinut auttaa, kun itse on aivan rikki ja väsynyt? Kenelle asiasta olisi voinut puhua ja saada puolueeton mielipide? Oliko minussa jotain vikaa, olinko muita huonompi, miten päästä eroon häpeän tunteesta? Oliko tämä totta, vai kuvittelinko kaiken?

Tänään kaikki on hyvin. Toipumisprosessi on ollut pitkä ja kivinen tie kulkea. Apua olen saanut terapiasta ja luonnosta, jossa vietän paljon aikaa koirani kanssa. Olen oppinut, että olen ihan ok ihminen, hyvä työntekijä, enkä yhtään huonompi kuin kukaan muukaan. Olen oppinut sen, että kenenkään ei tarvitse alistua epäasiallisen kohtelun/ henkisen väkivallan kohteeksi. Kunpa oppisimme ymmärtämään toinen toisiamme paremmin, osaisimme olla armollisia toisiamme kohtaan ja hyväksyisimme toistemme erilaisuuden. Se ei voi olla liian vaikeata sivistyneessä hyvinvointiyhteiskunnassa, jossa elämme.

Nämä työpaikoilla tapahtuvat ongelmat pitäisi tuoda voimakkaammin päivänvaloon ja niiden olemassaolo tulisi tunnustaa yhteiskunnassamme. Apua ja neuvoja pitäisi olla helpommin saatavilla, jotta henkistä väkivaltaa kokevat työntekijät saisivat kipeästi kaipaamaansa apua ja tukea.

Toivottavasti Nollatoleranssi ry saa tuulta siipiensä alle. Tällaista toimintaa tarvitsemme.

  • Päivi